Pennun nimi oli Roope, se nimi oli päätetty jo kasvattajalla ja se pysyi. Täydellinen nimi elämäni koiralle, veljelleni. Pentuvuodet menivät nopeasti, koulukaverini kävivät katsomassa uutta koiranpentuamme ja minä esittelin sitä ylpeästi kaikille. Monet kerrat tulin koulusta ja tuholainen odotti minua jätöksineen kodinhoitohuoneessa, mutta sitten siivottiin yhdessä ja leikittiin.
En muista tarkalleen koska se oli, mutta jossain vaiheessa Roope oli jo niin iso, että se muutti ulos häkkiin ja päivisin juoksunaruun. Siellä häkissä se aina haukkui iloisena, kun tulin koulusta ja sitten päästin sen juoksunaruun päiväksi, kylmimmillä keleillä sisälle joksikin aikaa. Kasvettuaan se ei enää viihtynyt sisällä puolta tuntia kauempaa, mutta onneksi pystyi mennä uloskin telmimään ja lenkkeilemään.
Kesät, talvet ja keväät olivat aikaa, jolloin innostuin aina välillä kouluttamaan Roopea puskatokoiluun, agilityyn ja jopa koiratanssiinkin. Näistä ei metsäpojan kanssa oikein tullut mitään, mutta komeasti se hyppi esteitä ja menihän ne tokoilutkin välillä ihan ok:sti.
Syksyt oli aina ne pahimmat. Metsästyskausi. Viikonloput Roope lähti iskän kanssa metsälle ja tietenkin juuri silloin halutti lenkkeillä ja temmeltää Roopen kanssa. Roopelle metsästyskaudet olivat toki niitä parhaita, sillä tämä poika nautti eniten metsässä juoksentelusta ja isännän kanssa puuhailusta (olihan se pääasiassa iskän metsäkoira).
Metsästyskaudet olivat myös siinä mielessä pahoja, että ikinä ei tiennyt, mitä voi tapahtua. Mietin monet kerrat, miten Roope voi ja onhan sillä varmasti kaikki hyvin. Ensimmäisinä vuosina, kun ei ollut tutkapantaa, Roope karkaili monesti, joten jännitin monet kerrat, että se katoaa lopullisesti jonnekin metsikköön. Roope ei kadonnut koskaan lopullisesti metsiin, mutta tänä vuonna 2017 jotain kuitenkin metsästysreissulla tapahtui.
Olin ollut poikaystäväni luona yökylässä ja äitini haki minut. Autossa äiti sanoi, että iskä soitti, että Roope on loukannut jalkansa metsällä ja he ovat nyt tulossa kotiin. Huolestuin, mutta en osannut olettaa, että jalka olisi niin pahassa kunnossa. Kun Roope ja iskä tuli kotiin, ravasi Roope kolmella jalalla, vasen takanen ylhäällä pitäen. Järkytyin ja jäin hetkeksi silittelemään Roopea autotalliin ennen kuin menin sisälle. Seuraava päivä muutti maailmani.
Lähdimme aamulla eläinlääkärille, jossa Roope nukutettiin ja sen jaloista otettiin röntgenkuvat. Niissä ei näkynyt mitään, joten eläinlääkäri antoi diagnoosiksi polven ristisiteiden menneen poikki. Vaihtoehtoina kaksi eri hintaista leikkausta tai lopetus.
Seuraavat viikot meni itkien, pikkuhiljaa ajatus siitä, että Roope lopetettaisiin kävi toteen. Leikkaukset olivat kalliita, eikä edes muiden kokemusten mukaan luotettavia. Roope ei saisi niiden avulla luultavasti koskaan sen rakastaama elämää, niimpä päädyimme vaikeaan valintaa ja Roope lopetettiin.
Elämäni hirvein päivä koitti 28.9.2017. Menimme eläinlääkärille, jossa eläinlääkäri antoi ensin rauhoituspiikin, jonka vaikutuksen jälkeen sen viimeisen piikin. Silitin Roopea jonkun verran siinä eläinlääkärin huoneessa, mutta välillä en voinut muuta kuin itkeä.
Seuraavana päivänä Roope vietiin meidän mökille ja haudattiin sinne, mutta en mennyt mukaan. Ajattelin, että minulle riittää eläinlääkärille mukaan tuleminen. Vielä en ole livenä Roopen hautaa nähnyt, mutta kuvien mukaan se on todella kaunis.
Siitä on nyt aikalailla tasan 8 vuotta, kun haimme Roopen ja olen onnellinen siitä, että varttua maailman parhaan koiran kanssa. Kasvoin hyvin paljon sen aikana, kun Roope oli meillä ja en tule koskaan unohtamaan sitä. Roope sai minut tajuamaan, että koirat kuuluvat elämääni ja en tule toivottavasti ikinä elämään ilman koiraa.
Kiitos Roope, että juuri sinä olit elämäni ensimmäinen koira ja maailman paras koiraveli. Toivon, että tiedät olevan minulle hyvin tärkeä ja muista, että rakastan sinua aina, enkä tule unohtamaan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti