Kipua ja haasteita

Heippa! Sanoin palailevani terveystiedon ylioppilaskokeeni jälkeen, maaliskuun puolessa välissä, takaisin bloggaamisen pariin, mutta päätinkin pidentää taukoani motivaation puutteen vuoksi. Nyt kuitenkin motivaatiota piisaa taas kunnolla, joten nyt on mahtava aloittaa puhtaalta pöydältä ja palata freesinä takaisin bloggaamisen makuun!

Kevät on alkanut ristiriitaisissa merkeissä koirien kanssa. Nelmalla on esiintynyt parina päivänä viime aikoina takajalassa hieman ontumista. Ontuminen ei ole ollut kuin yhtenä päivänä kokoaikaista ja silloinkin neiti oli ollut vasta ollut mökillä ilakoimassa. Kävimme Nelman kanssa viime viikolla eläinlääkärillä ja hän ei nähnyt jalassa mitään akuuttia hätää. Eläinlääkäri kuitenkin suositteli, että kävisimme kuvauttamassa Nelmalta lonkat jossain vaiheessa ja samalla hän määräsi niveliä vahvistavaa ravintolisää. Nyt jalka on taas ollut terveen näköinen ulospäin, mutta esimerkiksi portaita ylösmennessä on välillä hieman vastahakoisuutta (en tiedä johtuuko jalasta vai jostain muusta).

Täällä Sodankylässä on taas vihdoin alkanut kevään tottelevaisuuskurssit ja ilmoittauduin Nelman kanssa ala-asteelle, jossa olimme siis viime syksynäkin, mutta taitoja pitää todellakin hioa ja seuraavaan vaiheeseen eli lukioon meidän taitotasot eivät edes riittäisi. Tämän lisäksi heitin itselleni suuren haasteen ja ilmoittauduin myös Raikun kanssa tottelevaisuuskurssille, leikkikouluun. Tätä päätöstä vähän piti kyllä aluksi pohtia, koska ylienerginen pikkuriiviö ja kärsimätön nuori ei välttämättä ole se kaikkein paras parivaljakko, mutta kyllähän sitä pitää aina välillä haastaa itsensä ja nyt on minun hetkeni tehdä se.

Kurssit starttasivat tämän viikon keskiviikkona. Nelman kanssa ei vielä aloitettu, sillä edellisenä päivänä jalka vaikutti melko kipeältä. Raikun kanssa sen sijaan päästiin ensimmäisiin treeneihin ja johan ne olikin treenit. Lähes kokonaiset puoli tuntia pikkupoika viitsi haukkua ja toinen suosikkipuuha oli sinkoilla puolelta toiselle ja juosta ympäri minua. Mutta olihan sielä lisäksi, ihme kyllä, hyviäkin hetkiä. Esimerkiksi istumista vahvistaessa Raiku oli todella kuuntelevainen ja kyllähän siinä  kieltämättä sydän suli kun pikkuhurmuri napitti minua suklaasilmillään ja istui nätisti paikoillaan, siinä vaiheessa mieleeni juolahti, että kyllä tämä tais olla ihan oikea päätös lähteä tänne. Myös kaiken päätteeksi luoksetulo sujui oikein hyvin. Kyllä sitä sai olla lopuksi ihan vähän ylpeä tuosta meijjän raikulipojasta.

Tuon enempää kuulumisia en taida tähän mahduttaa, että joku jaksaa edes tämän lukea. Lisää meidän menoja myöhemmin ja olipa muuten taas ihana pitkästä aikaa kirjoitella tänne!